26.12.2016

Vuosi 2016

Vuosi lähenee loppuaan. On hyvä hetki vilkaista kuluneeseen vuoteen ja miettiä mitä tuli koettua. Palasin blogin pariin 19 heinäkuuta. Jos en olisi tarkistanut asiaa, olisin voinut kuvitella tehneeni paluun pari kuukautta sitten, mutta siitä on jo yli 5kk.

Heinäkuussa tunnustelin, miltä tuntui blogata, niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen.

Elokuu kului paljolti puutarhatöissä ja tietysti kirjoittaessa.

Syyskuussa aloin keskittyä enemmän kirjoittamiseen

Lokakuussa valmistauduin NaNoWriMoon

Marraskuussa kirjoitin joka päivä NaNoWrimo tekstiä ja remontoin kotia.

Joulukuu meni pitkälti Romantikon joulukalenterin parissa. Romantikon joulukalenteri on auki loppiaiseen 13 tammikuuta 2017 asti. Joulua en suuremmin valmistellut, se tuli ressaamattakin.


Suosituimmat tekstit syksyn ajalta olivat:

Mikrosoft Word käsikirjoitusohjelmana
Grand Hôtel Cascade
Ensimmäinen tarina
The Storymatic
Hahmottele kirja tunnissa

Syksyn aikana osan ajastani vei ensimmäinen lapsenlapseni, jota hoidin liki viikoittain, äitinsä käydessä autokoulua. Nuo pienet irtiotot arjesta ja kirjoittamisesta ovat olleet ihana vapaahetkiä. Noina päivinä en miettinyt ainuttakaan kirjallista työtä. Tänä aikana pikkuvesseli on kasvanut parin kuukauden ikäisestä vauvasta, kahdeksan kuukauden ikäiseksi touhuilijaksi.

Tuleva vuosi on osaltani avoin, sen tiedän, että kirjoitan. Yhden historiallisen romaanin, toisen tästä ajasta ja yhteiskunnasta kertovan ja romantiikkaa, paljon romantiikkaa. En ole asettanut noita tärkeysjärjestykseen, toivon kaikkien kirjallisten töiden etenevän hyvässä sovussa ja valmistuvan määräpäiväänsä mennessä.

Nyt taidan asettautua sohvan nurkkaan, kera hyvien kirjojen, ulkoilen ja lepuutan silmiäni, ennen uuden vuoden alkamista. 

19.12.2016

Kohti joulua

Joulukalenterin kirjoittaminen on imaissut niin mukaansa, että olen melkein unohtanut koko joulun. Eilen toin kuusen sisään ja tänään koristelin sen. Pipareita olen hiukan leiponut ja koristellut, kotia on siivoiltu, mutta aattoaterian saavat perinteisesti hoitaa Saarioisten äidit.

Kuusi ei näyttänyt näin suurelta, kun katsoin sitä pellon laidalla... vasta sisään tullessa mietin, että sehän näyttää aivan yhtä suurelta...

Kuin kuusi Petterin ja Lotan Joulu, kirjan kannessa. 

Tosin, me päädyimme sijoittamaan kuusen nurkkaan. Olisi se ehkä keskilattiallekkin sopinut, eikähän sitä vielä tiedä, jos se aaton kunniaksi hiukan paikkaa vaihtaisi.

Mitä olen oppinut NaNoWrimon ja tämän Joulukalenteri kuukauden myötä, on se, että kirjoittaminen on työtä, jossa ei tarvitse odottaa inspiraatiota, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, ja jossa kehittyy huimasti, kun vain kirjoittaa joka päivä. 

Olen oppinut paitsi näppäilemään kirjaimia nopeammin, myös tuottamaan tarinaa, ilman umpikujia, tai jos tulen umpikujaan, pyyhin sivun puhtaaksi ja aloitan jostain aivan toisesta kulmasta, tai kokonaan eri tarinan.

Virheiden määrä vähenee myös päivä päivältä. Ei niin, etteikö lyöntivirheitä sekaan sopisi, vaan niin, että mitä enemmän kirjoitan, sen suoremmaksi saan lauseeni ja tarinan luettavuus paranee. Olen viimein pääsemässä "tekotaiteellisista" kiertoilmauksista ja epäsuorista lauseista, suoraan ilmaisuun.

Enää viisi tarinaa kirjoitettavana, olo on hiukan haikea, kuten aina suuren urakan loppumetreillä. Viimeinen viidennes alkakoon. Näistä viimeisten tarinoiden kirjoittamisesta, luulen että nautin paljon enemmän, kuin ensimmäisten viiden. Alkukuusta minua vaivasi epävarmuus, pelko siitä, etten keksi riittävän hyviä tarinoita, etten ehtisi työstää niitä julkaisukuntoon. Tokikaan kaikki tarinat eivät ole parasta A-luokkaa, sekaan sattuu muutamia B-puolen kappaleita, mutta niin aina, jos kirjoittaa levyllisen biisejä tai kuten minun tapauksessani viiden minuutin tarinoita.

Nyt kuitenkin uskon, että saan kirjoitettua 25 tarinaa. Osa niistä on kohtalaisen hyviä, osa varmasti aika tylsiä, mutta mitä olen kuisketta kuullut, joistain pikkutarinoista, lukijat ovat pitäneet todella paljon.




Kokeilu kohti salapoliisitarinaa

15.12.2016

Kirjoittaako kirjailija aina totuuksia itsestään tai kokemastaan tarinaan?

Kyllä

Aina

Tosin Luukku 15 tarinassa totta taisivat olla, vain korkeat kinokset, joiden yli en ole kiipeillyt ja mökki. Muistaakseni se oli jotain tuollaista, kun kävin 90-luvulla Ylläksellä ja klementiinit ja viinin, kuittaan myös kopioiduksi omasta elämästä.

Syön noita pieniä herkullisia hedelmiä, Satsumia, Mandariinejä ja Klementiinejä joka ikinen päivä, ties kuinka paljon, ehkä puolesta kilosta kiloon. Tuo ei sinällään ole aiheuttanut mitään oireita, liikaa c-vitamiinia tuskin voi talviaikaan saada, mutta

Tänään huomasin ikävän pikkutvistin noiden hedelmien suhteen. Ilmeisesti sitrushedelmät (joita muulloin syön maltillisesti) pahentavat kissa-allergiaani. Luulin sairastuneeni flunssaan, mutta tänään kun olin päivän poissa kotoa, ja avasin palattuani kotioven, aivastin jo ennen sisään astumista ja sain älynväläyksen... ei tämä ole flunssaa, tämä on allergista nuhaa.

En ole yltiöallerginen, mutta tuntuu että mitä vanhemmaksi elän, sen herkemmin reagoin heinien siitepölyyn, pölyyn yleensä ja kissoihin. Lapsena en koskaan potenut allergista nuhaa, tämä kurjuus tuli elämääni vasta nelikymppisenä. Ainut allergia, jonka sain teini-iässä johtui korujen nikkelistä.

Tänään huomasin noiden "nikkeli-ihottumakohtien" alkavan punoittaa ja kehittää nokkosrokkotyyppistä ihottumaa. Huomenna siis vierailen apteekissa, haen antihistamiinia ja kokeilen jättää sitrushedelmät vähemmälle.

Jossain taisin luvata, että kirjoittaisin kissoista jotain, johonkin novelliin. Ehkä kirjoitan allergisesta naisesta tai miehestä ja laitan heidätkin kärsimään, kuten minä olen pari päivää nenä tukossa aivastellut.


Ja lopuksi, en missään nimessä ole luopumassa ihanista kissoistani. Vanhan rouvan kanssa olen elänyt jo 12 vuotta saman katon alla, joten eiköhän tämäkin allerginen reaktio tästä hälvene, kun suursiivoan talon, haen antihistamiinit ja tosiaan unohdan nuo sitrushedelmät hetkeksi.

Ja tämä nuorineiti, joka meille muutti viimekesänä, eihän tällaisesta voi luopua. ❤️


14.12.2016

12.12.2016

Ensimmäinen versio




Ensimmäinen versio, on aina ensimmäinen versio. Tässä kuussa, joulukalenteri tarinoita julkaistessa, olen oppinut huomaamaan, mitä tuo tarkoittaa. 

Kirjoitan ensimmäisen version nopeasti läpi, jotta saan tarinan kokonaisena esiin. 

Kun olen saanut tarinan näytölle, käyn ulkona. Annan ajatusten hautua. Sen jälkeen korjaan asia ja tyylivirheet, tarkistan yksityiskohdat googlettaen ja korjaan lyöntivirheet. Tuon jälkeen suljen taas näytön, kudon hetken sukkaa, tai katson tv:stä jotain tyhmää ja helposti nieltävää. Lopuksi, illan jo hämärtyessä, muokkaan tekstin julkaistavaan muotoon. 

Tämä kuukausi on ollut erinomaista aikaa, opetella laskemaan julkaisukynnystä. Paitsi että olen julkaissut tarinoita blogissa, olen luetuttanut ne miehelläni. Aiemmin en kestänyt kuulla, edes hänen mielipidettään tarinoista, mutta nyt kun olen antanut hänen lukea kaiken kirjoittamani, alan tottua hänen tapaansa, tuoda korjausehdotukset esiin.

Ja ehkä juuri siksi, ettei hän kuulu kohderyhmään, hänen ehdotuksensa ovat usein raikkaita ja silmiä avaavia. 

Joulukuun aikana, olen oppinut sen, mitä on pitää "kirjoitusrytmiä" yllä. Se että on pakko, joka päivä saada 1000 sanaa julkaisukuntoon, pitää sormet liikkeessä. Huonoja päiviä ei vain voi olla, koska en halua tuottaa pettymystä lukijoilleni. Mielummin julkaisen hiukan kehnomman tekstin, kuin jätän kokonaan julkaisematta. 

1000 sanaa/3 liuskaa julkaisukelpoista tekstiä/ päivässä, on hyvä tahti minulle. Luultavasti kokeilen jatkossa kirjoittaa "valmista" tekstiä. Tällä hyväksi havaitulla tavalla, pidempikin tarina valmistuu mukavasti jos kirjoittaa 3 liuskan päivävauhtia, niin että editoi kirjoitusrupeaman jälkeen päivittäisen tekstin. Toki voi olla että joskus joutuu palaamaan ja korjaamaan jotain jo aiemmin kirjoitettua, mutta jos pitää huolen, että tarina etenee tuon 3 sivua päivässä, se valmistuu aikataulussa. 


Luukku 12 Genre: Film noir

Palava halu paremmaksi

Viime viikon tiistaina katsoin dokumentin Sushimestari Jiron unelma: Dokumenttielokuva maailman parhaasta sushibaarista, tokiolaisesta Sukiyabashi Jirosta, sen 85-vuotiaasta omistajasta, tämän pojista ja täydellisen sushin tavoittelusta. 

En ole koskaan syönyt sushia. Myönnän, olen pelkuri uusien ruokaelämysten suhteen, vaikka pidänkin hyvästä ruuasta. Dokumentissa minua kiehtoi 85-vuotiaan miehen intohimo työtään kohtaan. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka panevat kaiken mitä osaavat, siihen mitä tekevät.


Suljettuani tv:n puolen yön jälkeen, kömmin peittoni alle ja mietin; Minulla on palava halu tulla paremmaksi. Haluan harjoitella joka päivä kirjoittamista. Viimeisten 10 vuoden aikana, olen usein taiteillut nuoralla, panostaakko kaikki kirjoittamiseen, vai hylätäkkö unelma ja kasvaa aikuiseksi.

On vaikea myöntää edes itselleen, että kirjoittaa tosissaan. Tähän kohtaa sormeni näppäilevät; En minä uskokkaan että menestyisin, mutta saan kai toivoa? Ja mietin tuota lausetta. Jos edes MINÄ en usko, eikö silloin ole turha toivoa?

Ainut lohtu on, että tiedän jokaisen kirjailijan käyneen vuorollaan tällä epäilyjen suolla, ellei ole niin onnellinen, että on saanut esikoisteoksensa julkaistua, ennen kuin kasvoi aikuiseks ja järki tuli kaitsemaan unelmia.

9.12.2016

Luukku 9.

Kirjoittajana kehittymisestä

Nyt kun olen vääntänyt tarinoita yhtäjaksoisesti, päivittäin, marraskuun ensimmäisestä päivästä alkaen, huomaan itsessäni pienoista kehitystä.

Tiedän tarinan valmiiksi saatuani, onko se hyvä vai huono. Silti en anna tunteen, en yltänyt parhaimpaani, estää julkaisemasta kyseistä tekstiä.

Torstainan kirjoitin yhdeksännen päivän tarinan ja liitin ensi kertaa tarinaan eläimen, koiran. Oli yllättävää huomata, miten paljon eläin voi antaa uskottavuutta tarinaan. Olen ymmärtänyt, että hyvät näyttelijät ovat niitä, jotka saavat meidät uskomaan roolihahmoihinsa. Jotain samaa koin tänään kirjoittaessani hahmoja esiin, he tuntuivat uskottavilta, koska touhusivat koiran kanssa.

Seuraavaksi taidan ottaa tarinaan mukaan kissan, koska kissojen elämää seurailen päivittäin.




7.12.2016

Luukku 7.

Keskiviikkona kerran


Maanantai iltana, kun pakkasta oli -14 astetta, kokeilin puhaltaa saippuakuplia, luit oikein. Pakkasella voi puhaltaa saippuakuplia. Käytin pelkkää Fairya, ilman vettä. Puhalsin noin 8cm halkaisijaltaan olevan kuplan ja seurasin, kuinka se hiljalleen jäätyi. Eikö ole kaunis? Kuin prinsessan hopeapallo.

Joulukalenterin kirjoittaminen on haastavaa, mutta hauskaa. On mukava aloittaa joka aamu puhtaalta pöydältä. Ainut mitä on tiedossa, ennen kuin aloitan, on tarinan nimi. Nimet poimin joululaulu listasta. Ei kovin uniikkia, mutta tunnen itseni ja tiedän, että olisin pähkäillyt tuntikausia tarinoille nimiä. Lähestyn asiaa, kuten koulun ainekirjoitus tunnilla, minulla on lista nimiä, joiden alle kirjoitan tarinan.

Jotkut tarinoista olen suunnitellut tarkasti, mutta eilen kirjoittamani 7. luukun teksti, oli hyvin spontaani. Ajatus lähti näkemästäni otsikosta, lisäsin otsikkoon novellin nimen ja vilkaisin ulos ikkunasta. Tarina tuli esiin kokonaisena, kuin olisin vain pyyhkäissyt lumen tarinan päältä.

On hyvin mielenkiintoista, paitsi kirjoittaa joka päivä uusi tarina, myös oppia erilaisia tapoja tuottaa tekstiä ja editoida teksti tietäen, että tarina pitää julkaista n. 15 tunnin kuluttua siitä, kun olen ensimmäisen sanan näytölle naputtanut.

Viidennen päivän kohdalla, koin jonkinlaista paniikkia, pelkäsin etten saa tarinaa kasaan. Pelkäsin että siitä tulisi torso, pakersin ja pakersin. Ehkä tuo oli joku sudenhetki. Eilen kirjoittaessani tarinan 7, tuntui että selätin omat epäilyni. Olen nyt kirjoittanut kolmanneksen Joulukalenterin tarinoista.



5.12.2016

Luukku 5.

Romantikon Joulukalenteri

Ajatus Joulukalenterista, heräsi jossain kohtaa NaNoWriMo kuuta. Huomasin saavuttavani 50 000 sanan tavoitteen, marraskuun puoliväliin mennessä. Tarina jota kirjoitin, paisui kuin pullataikina ja sai riittävästi sisältöä joten siirsin sen sivuun odottamaan editointia.

Joulukalenterissa on paljon samaa, kirjoita, kirjoita, kirjoita, tunnetta. Sillä erotuksella, että julkaisen joka päivä tuotoksen.





Itselläni on ollut pitkään ongelmana, etten ole halunnut näyttää tekstejä kenellekkään. Olen editoinut ja editoinut ja editoinut, ja jokainen joka kirjoittaa, tietää että tuota voi tehdä loputtomiin, ilman että teksti tulee valmiiksi. Aina voi muuttaa näkökulmaa, vaihtaa lauseen sanajärjestystä, haudata teksti vuodeksi ja huomata, miten paljon parempi se olisi, jos kirjoittaisi sen toisen ihmisen kautta.

Joulukuun ensimmäinen päivä päätin, että nyt vatulointi saa loppua. Kirjoitan tekstin, editoin ja julkaisen sen. Päätin pitää tarinat ns. 5 min. tarinoina, eli tekstiä 3-5 liuskaa. Yllätys itselleni on ollut se, että vaikka olisin jo kirjoittanut tarinan, saatan kirjoittaa sen aivan eri muotoon uudestaan, kaksi tai kolme kertaa. Koska kyse on tosiaan vain 3-5 liuskasta. Päivittäinen rutistus on sen verran vaativa, että se kyllä tuntuu niskassa, mutta jos ei ole tyytyväinen ensimmäiseen versioon, tekstimäärä on sopivan pieni, kirjoittaa koko tarina uudelleen.

Editointi etenee vaiheittain. Ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen, muokkaan enimmät virheet näytöllä. Kun saan tekstin kutakuinkin tahtomaani muotoon, tulostan sen ja luen puoliääneen, korjaan epämääräisyydet ja kummalliset lausejärjestykset. Tuon jälkeen tulostan tekstin uudelleen ja annan mieheni lukea tekstin. Hän ei todellakaan ole "kohderyhmään" kuuluva lukija, mutta hänen äidinkielen taitonsa on omaani huomattavasti parempi. Hän lukee tekstin, ilmoittaa jos pilkkuja puuttuu, tai kirjoitusvirheitä on päässyt tuonne asti ja yhdessä pohdimme dialogin uskottavuutta, mietimme, sanooko tuollainen ihminen noin, vai olisiko lause uskottavampi näin.

En ole laskenut aikaa, mitä yhden pienoisnovellin kirjoittamiseen kuluu, koska työ jakautuu useisiin pieniin osiin pitkin päivää. Mutta joka ilta tunnen iloa ja pienoista ylpeyttä, saatuani tarinan tahtomaani muotoon ja julkaistuksi.

Ja jotta en olisi itselleni liian ankara, muistutan itseäni jatkuvasti siitä että,

Jokainen tarina on vain harjoitus ennen seuraavaa. 

2.12.2016

Luukku 3. Huurteinen metsä

Kun ei tee mieli kirjoittaa mitään

Joskus haluaisin parkua kuin lapsi. "Tänään en kirjoita mitään", nakata hiiren nurkkaan ja näppiksen toiseen, istua risti-istuntaan lattialle ja sanoa "en taho".

Yleensä noissa kohtaa mieheni sanoo "Ei sinun ole pakko." Ihan kuin lapselle. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse noissa kohtaa, ja tietää että kyse on ohimenevästä tunteesta, joka helpottaa hetken kuluttua. Yleensä siinä kohtaa, kun saan verensokeria hiukan ylös.


Joskus ei auta, kuin unohtaa kirjoittaminen ja elää, kunnes löytää tien takaisin kirjainten pariin. Oikein tiukassa kohtaa otan tulostetun, editointi-vaiheessa olevan tekstin mukaani, kun lähdemme automatkalle. 

Joka kerta yllätyn siitä, mitä kaikkea mieleni pystyy kehittämään, vain siksi, että istun liikkuvassa autossa, käsissäni kynä, ja tarina johon pitää saada lisää kosketuspintaa. 

Tekstiin tulee totuuksia, joiden keskellä elän, mutta joille sokeutuu arjen keskellä. Enkä tarkoita suuria asioita, vaan pienen pieniä tarkkoja yksityiskohtia, joilla tarinaan saa väriä ja todentuntua. 

Usein vastustus kirjoittamista kohtaan tulee omista, liian suurista odotuksista. Alkaa uneksia suuria tekstinsä suhteen ja toisaalta ymmärtää, kuinka pienet ovat mahdollisuudet, menestyä kirjallisella rintamalla.

Kaipaisin itsepuolustuskurssia, sisäisen kriitikon vaimentamiseen, järjestetäänköhän sellaisia missään?

Ja sillon, jos tuntuu kertakaikkiaan musertavalta yrittää kirjoittaa mitään, on paras olla kirjoittamatta. Noissa kohtaa jos kirjoittaa, tekstistä huokuu läpi yliyrittäminen, sentimentaalisuus tai se on muuten joko yli tunteikasta, tai täysin tunteetonta.

Joinain päivinä voi antaa itselleen luvan nauttia kaikesta muusta. Mutta joka päivä ei voi olla vapaapäivä, eikä edes joka toinen, jos tahtoo saada tekstin valmiiksi. 

1.12.2016

Pieni rumpalipoika

Marrakuu Blogissa!



Marraskuussa avasin hiukan e-kirja maailmaa ja kerroin omista suosikeistani. 


Kerroin myös siitä miten joskus ei tee mieli kirjoittaa, sekä deadlinen merkityksetä niin elämässä kuin kirjoittamisessa. Mietin myös rauhoittumisen merkitystä syksyn pimeydessä. Ja sitä miten voisi kirjoittaa paremmin. Puhuin myös rutiinien tärkeydestä. Ja siitä kuinka katsoa omaa tekstiä, uusin silmin.  Kerroin myös kuinka käytän värikyniä, tekstiä tarkistaessa. Ja uudelleen kirjoittamisen tärkeydestä, hetken mietin myös kielenhuoltoa, mutta kaiken NaNoWriMosta jäävän ajan, käytin kirjoittaakseni tarinoita Romantikon joulukalenteriin!  




Romantikon joulukalenteri

30.11.2016

Huomenna se alkaa!


Tulossa 25 pientä romanttista, talvista ja jouluista tarinaa

Tervetuloa!


Tarkistuslista

Nopeuttaakseni editointia, laadin listan johon voin ruksia tarkistamani asiat. Usein kun yrittää tarkistaa kaikkea kerralla, homma leviää käsiin. Seuraavalla kerralla pyrin tarkistamaan asiat, listan mukaan, ja toivottavasti tarve kirjoittaa teksti kokonaan uudelleen, vähenee.


28.11.2016

Kohti joulua!

Romanttisia pieniä joulunovelleja:

Romantikon joulukalenteri 

avautuu 1.12.2016 

Tervetuloa mukaan!

Kielenhuolto

Osa kirjailijan työtä on kielenhuolto. Itse olen joutunut käymään näitä sivuja paljon läpi, koska lusmuilin yläasteen äidinkielentunneilla. Arvatenkin kaduttaa, mutta ei auta, sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, pitää tällä kertaa täysin paikkansa. Tässä muutamia sivustoja, joita käytän parantaakseni sanallista ulosantiani, teknisellä tasolla.

Kirjoittajan ABC-kortti, vaikka sivua ei ilmeisesti enää päivitetä, siellä on käteviä testejä, joilla voi mitata omaa osaamistaan äidinkielen saralla.




Kielijelppi on kehitetty akateemiseen kirjoittamiseen. Muttei pidä pelätä sanaa akateeminen, kaikki tältäkin sivustolta löytyvät ohjeet pätevät kaikkeen kirjoittamiseen. Kielenhuollon tehtävähän on tehdä tekstistä helposti luettavaa, ja ymmärrettävää. Mitään mystistä asiaan ei liity, eikä kieltä joudu jumppaamaan ja rullaamaan, kuten lapsena erityisopettajan valvovan silmän alla. 




Kotimaisten kielten keskus jakaa ajantasaista kieli- ja nimitietoa, ja pilkkusääntöjä. Kotimaisten kielten keskus kertoo myös sen, kirjoitetaanko sana yhteen vai erikseen. Ja tämä tieto pitää paikkansa, ilman että asiaa tarvitsee perustella. Koska tämä on se taho, joka päättää, kuinka mikäkin sana kirjoitetaan.




Itselleni äidinkieli on ollut aina hiukan kimurantti juttu. Geeneissäni kulkee pieni virhe, joka aiheuttaa sanasokeutta ja lukihäiriöitä. Näistä ongelmista nauttivat itseni lisäksi myös isäni, siskoni ja tyttäreni. Tämä kulkee suvussa, mutta koska olin tietoinen "ongelmastani" jo yläasteella, torppasin äidinkielen tunnit, ajatuksella "en voi oppia, minulla on lukihäiriö". Onneksi kielioppituntien lisäksi oli lukeminen ja kirjoittaminen-tunnit, niillä jos nyt en ihan loistanut, pärjäsin kuitenkin varsin hyvin. Vaikka tarinani vilisivät pilkkuvirheitä, ja yhdyssanat oli kirjoitettu erikseen tai yhdistetty aivan kummia sanoja, opettaja kuitenkin yleensä piti tarinasta niin paljon, että sain aineista arvosanoiksi 8 tai 9, kymppiä en tainnut koskaan saada, koska siihen kai vaadittiin isot kirjaimet ja pisteetkin.

En siis oppinut kielioppia, mikä ihme? Tuota asennevammaa olen enemmän harmitellut, kuin ongelmaa itseään. Ala-aste ikäisenä istuin liki kaikki äidinkielen tunnit erityisopetuksessa, enkä oikein ymmärtänyt miksi minut, hiljainen täysin näkymätön tyttö, laitettiin remuavien poikien kanssa pienryhmään. Toisaalta tuolloin opin, etteivät ne remuavat pojat olekaan pelottavia ja ilkeitä, vaan rauhattomia ja hassuja. 

Kielten opiskelu oli toinen pattitilanne koulussa, kun en ymmärtänyt äidinkielen kielioppia, oli mahdoton hahmottaa vieraiden kielten kielioppia. Myöhemmin opin kyllä lukemaan, puhumaan ja ymmärtämään englantia, mutten edelleenkään kirjoita kieltä sujuvasti. Ruotsia en edes yrittänyt oppia, mikä sekin harmittaa. Jos olisin viitsinyt, olisin kyllä oppinut, en ollut tyhmä, mutta laiska olin. 


25.11.2016

Uudelleen kirjoittaminen

Kun olen saanut tarinan kasaan ja tutkinut että juoni toimii, tarina kulkee ja henkilöiden nimet pysyvät samoina läpi tarinan. Tuo on kiusallinen, mutta varsin yleinen virhe, että Sannasta tulee Sanni, tai Rikusta Roope.


Kirjoittaminen on hiukan kuin juoksu, kun harjoittelee tarpeeksi, se vähitellen alkaa sujumaan. Jotta voi juosta täysimittaisen maratonin, tarvitaan yleensä vuoden harjoittelu, ja aika huima juostujen kilometrien määrä. Jos haluaa kirjoittaa kirjan, kirjoittaminen on melkein kuin nuo juoksuharjoitukset. Alkuun kaikki on uutta ja jännittävää, mutta kun tarinan on kerran suoltanut ulos, ollaan vasta kohdassa, selvisin 10km juoksusta, ilman että kävelin välillä. Siitä on vielä noin 9kk matka maratoniin.

Jokainen uudelleen kirjoitus on edeltäjäänsä puuduttavampi, koska tarina on liian tuttu. Silti sen pariin pitää jaksaa palata. Kun kaikki tutut lenkkimaastot on juostu läpi, on pakko juosta uudelleen ja uudelleen tutussa maisemassa, niin että lopulta muistaa montako askelta on risteyksen väli. 

Itse teen tästä tylsimmästä vaiheesta mielekkään, niin että teen kaikki korjaukset käsin tulostetulle paperille ja vasta kun koko teksti on käyty kynätekniikalla läpi, siirryn korjaamaan tekstin koneelle. Vaikka sanoin että olen opetellut eroon muistikirjoista, en ole opetellut eroon kynästä ja paperista. Jos olen merkannut kynällä kohtia "tähän tarvitaan jotain lisää" tai "tämä kohtaus toisen ihmisen silmin" otan ja kirjoitan nuo täysin ilman mitään taustaa. Otan vain henkilöt tarinasta, laitan ne ehkä täysin uuteen paikkaan ja kirjoitan tarvittavan kohtauksen. Jos yrittäisin kirjoittaa uuden kohtauksen tarinan sisälle näytölle, tarina ympärillä sitoisi liikaa luovuutta, painaisi uudet kohtaukset tarinan alle, vaikka niiden juuri pitäisi tuoda tarinaan jotain uutta ja tuoretta.

Jostain syystä itseäni helpottaa tieto, että kun olen korjannut kohdat jotka värikynillä merkkasin. On aika taas tulostaa teksti ja tehdä sama uudelleen. 

Yleensä ensimmäisen ja toisen uudelleen kirjoituskerran, kirjoitan koko tekstin uudelleen, koska korjaaminen veisi enemmän aikaa, kuin korjatun tekstin lukeminen ja uudelleen naputtelu.

Tuon jälkeen korjausten määrä alkaa hiipua, alan nähdä epäkohdat pikkuvirheitä paremmin ja tulee aika tehdä linjamuutoksia, tuoda ehkä kokonaan uusi tyyppi tarinaan tai poistaa joku. Koskaan ei tiedä kun on ensimmäisen version kirjoittanut, onko edes päähenkilö päähenkilö, vai putoaako hän sivuhenkilöksi. Harvoin sentään kokonaan pois tarinasta. 

Yleensä tekstin joutuu kirjoittamaan kokonaan uusiksi kolme tai neljä kertaa.

Vuosia sitten harjoittelin maratonjuoksua, silloin katkaisin akillesjänteeni ja harjoittelu vaihtui kepeillä kävelyn opetteluun. Jotain samaa koen siinä, että saatuani hylsyn kustantajalta tartun katkerana, hiukan vihaisena ja pettyneenä oppaaseen ja luen sen uudelleen läpi ja yritän opetella kävelemään tarinan läpi, nilkuttamatta. 

23.11.2016

Tarkista tarina värikyniä käytäen

Tee tylsästä tekstin työstöstä värikästä ja kivaa. Käyttämällä eri värejä, voi korostaa eri asioita, jotka kaipaavat korjausta.


PUNAINEN: Käytän punaista erottaakseni kohtaukset toisistaan. Kirjoittaessa en mieti kohtausten pituutta, mutta editointi vaiheessa on tärkeä leikata liian pitkät kohtaukset lyhyemmiksi ja pidentää olemattoman lyhyet kohtaukset järkevän mittaisiksi.

SININEN: Sinistä käytän kirjoitusvirheiden merkkaamiseen tai sanoihin, joiden kirjoitusasu täytyy vielä tarkistaa.

KELTAINEN: Keltaisella merkkaan pilkut ja pisteet ja välimerkit, puuttuvat ja ylimääräiset.

VIHREÄ: Vihreä kuuluu siirtymiin, kohtausten rajapintaan. Tarviiko siirtymä jotain lisää, vai onko siinä jotain liikaa.

ORANSSI: Oranssilla yliviivaan turhat sanat. Kaikki ne sanat, joita ilman dialogi toimii tai tarina pysyy selkeänä, ovat turhia. Ne voi yliviivata huoletta.

VIOLETTI: Violetilla merkkaan kohdat, joihin voisi lisätä enemmän yksityiskohtia, selkeyttämään tilannetta.

Sivujen laitaan kirjoitan kuulakärkikynällä pidempiä huomautuksia tai dialogin pätkiä, mitä muokatessa tulee mieleen. Usein piirrän tähden kohtaan johon tarvitaan jotain lisää, käännän arkin ja kirjoitan käsin, sen mitä juuri sillä hetkellä mielessä välähti. Jos odottaisin siihen, että istun koneelle, olisi ajatus jo karannut teille tietämättömille.

21.11.2016

Kohti editointia


Kun aikaa on kulunut ja kuu kiertänyt radallaan muutaman ympyrän, on aika alkaa miettiä tekstin editointia. Mukava olisi, jos sattuisi voittamaan lotosta ja voisi tässä vaiheessa luovuttaa tekeleensä kustannustoimittajan tutkailtavaksi. Hän sitten sanoisi missä tarina ontuu ja mitä pitäisi korjata, ja itselle jäisi vain korjauksen vaiva, jos sitäkään. Kai tuonkin voisi hoitaa niin, että toimittaja ystävällisesti kirjaisi muutaman vaihtoehdon noihin kohtiin, josta voisi valita omasta mielestään tarinan kannalta parhaat ratkaisut.

Mutta koska en muistanut lotota tälläkään viikolla, pyrin tekemään työn itse. Harkitsin kyllä arvostelupalvelun käyttöä, niin että lähettäisin muutaman sivun ja yrittäisin noiden ohjeiden avulla edetä oikeaan suuntaan.

Yksi vaihtoehto on kiusata sukulaisia, ystäviä ja facebook-ryhmäläisiä, tarjota teksti heidän luettavakseen. Mutta ikävä tosiasia taitaa olla, että näitäkin tarjouksia ihmisille tulee ennemmän, kuin he ehtivät lukea. Ja vaikka ehtisivät lukea, harvoin jaksavat tai osaavat kommentoida kovinkaan tarkasti, mikä tarinassa toimi ja missä oli korjaamisen varaa. Ainakaan jos kyse on siitä ensimmäisestä juuri ulos suolletusta, vielä melko sekalaisesta tarinasta.

Kun tarina tulee valmiiksi, sen voi antaa levätä hetken aikaa. Sen voi tulostaa ja lukaista iltaisin, antaa uniajan hoitaa osan editoinnista ja aamulla korjailla tarinaan asiat, jotka yön aikana oikenivat. Nykytekniikka suo myös mahdollisuuden kuunnella kirjoittamansa tietokoneäänellä, eihän se kovin kaksista rupattelua ole, ja hiukan väritönkin ääni on, mutta siinä kuulee kuitenkin aika selkeästi, mikäli lauseet ovat liian pitkiä, mutkikkaita, vaikeaselkoisia tms.

Ensin vain makustelen tekstiä. Mietin alkaako tarina siitä, mistä sen kuuluisi alkaa ja loppuuko siihen, mihen se näyttää loppuvan, olenko kertonut jotain liikaa, vai jättänyt jotain olennaista kertomatta.


18.11.2016

Miten katsoa omaa tekstiä uusin silmin


Kun pyörittää samaa tekstiä koneella päivästä toiseen, viikosta toiseen, edes ja takaisin, sen näkee aina samasta kulmasta, samoissa sävyissä, se on kuin kaurapuuro, joka lakkasi maistumasta, mistä tietää mikä kohta on hyvä tai huono?

Yksi keino on tulostaa tarina ja leikata se osiin, kohtauksittain. Tätä varten tarvitaan joko tyhjän huoneen lattia, tai mielummin suuri seinä, johon kohtaukset voi huoletta teipata kiinni. 

Kun kohtaukset ovat irrallaan niitä voi kokeilla sekoittaa keskenään. Toimiiko tarina paremmin, jossain toisessa järjestyksessä. Voiko jostain kohtauksesta tehdä takauman, tai voiko kohtauksen kertojaa vaihtaa?

Näin näkee myös helposti, jos joku kohtaus ontuu, tai ei asetu kiltisti omalle paikalleen, näkee helpommin mikä siinä hiertää. 

Kun kirjoitin laajempaa tekstiä, yritin tehdä tätä niin, että laitoin luvut pinoihin ja vaihtelin niiden paikkoja, mutta se oli liian suuri operaatio hallita. Jos tarinasi on pitkä, se kannattaa jakaa kolmeen nippuun. Alku, keskikohta ja loppu. Noiden sisällä olevia kohtauksia, yleensä ei ole syytä heitellä osasta toiseen, vaikka kai sellainenkin tilanne voi joskus eteen tulla.

Joskus kohtaukset kannattaa lukea yksi kerrallaan, aloittaen viimeisestä ja edeten tarina nurinperin. Tuokin tekee kohtauksista "tuoreita" ne värittyvät eri tavalla, ja kontrastit toisia kohtauksia vasten muuntuvat hiukan, kun lukee kohtaukset nurinkurisessa järjestyksessä.

Paras keino on tietysti unohtaa koko tarina puoleksi vuodeksi, jottei muista mitä kirjoitti, mutta tuollaiseen on harvoin tilaisuutta, jos haluaa saada tekstin jossain aikataulussa valmiiksi. 

16.11.2016

Rutiinit

Kissani pitää tarinoistani, vaikkakin tässä hiukan häpeilee, jäätyään kiinni romantiikan lukemisesta.


Meillä on tapoja ja tottumuksia, jotkut niistä edistävät toimintaa, jotkut rajoittavat. Viikonloppuaamuna jään mielelläni vuoteeseen lojumaan, vaikka tiedän, että kirjoittamisen kannalta paras aika on aamulla. 

Kirjoittamiseen liittyvät rutiinini ovat yksinkertaisia. Aamulla painan aina ensimmäisenä koneeni auki, keitän kahvia, teen pari voileipää, avaan tv:n ja käyn kanavat läpi, ehkä katson hetken jotain, siis sen mitä aamupala vie aikaa. Koen tuon "omaksi ajakseni". Todellisuudessa valmistaudun valloittamaan työtuolini takaisin, siinä yön nukkuneelta kissarouvalta. 

Aamupalan jälkeen, kissan saatua omansa, istun työpöydän ääreen, vilkaisen facebookin, harvoin enää lehtien lööppejä. Poimin tiedostosta tekstin, jota pohdin vuoteessa, ennen kuin viitsin avata silmäni lämpimän peiton alla. Yleensä joka aamu, joku tarina alkaa juoksuttaa itseään eteenpäin, kohdassa kun herään. 

Avaan tiedoston, luen rivin tai kaksi, siitä mitä viimeksi kirjoitin ja alan kirjoittaa. Jos on kyse tekstin editoinnista, kirjoitan nopeasti ylös asiat, jotka aamulla herätessä mieleen nousivat. Yleensä ne ovat asioita, jotka tekevät tarinasta jäntevämmän kokonaisuuden. 

En käytä juurikaan musiikkia kirjoittaessani, käytän musiikkia vain jos ympäristön äänet alkavat häiritä liiaksi. Kirjoitan aina samassa paikassa, olen kyllä harkinnut josko alkaisin kirjoittaa kannettavalla eri osissa taloa, mutta vielä olen pitäytynyt saman koneen äärellä. Vähitellen olen myös irrottanut itseni käsinkirjoittamisesta, jopa luonnostelu vaiheessa. Käsin kirjoittaminen toimii ehkä luovuuden avaajana, mutta minulla se toimii lähinnä roskatunkiona, johon jumitan kirjoittamaan samaa lausetta, enkä pääse eteen enkä taakse. Kirjoitan käsin aivan liian hitaasti, jotta aivoni pysyisivät vauhdissa. 

Kauan sitten harjoittelin pikakirjoitusta käsin, mutten koskaan oppinut, joten jätin sen ja keskityin kirjoittamaan koneella, yhtä nopeasti kuin ajatukseni kasaantuvat. 

En pidä siitä että olen kokonaan yksin, kun kirjoitan. En kaipaa kirjailijan kellaria, jonne hautautua ihmisiä piiloon, pystyn aika vaikeuksitta kommunikoimaan kirjoittaessani, mutta joskus, jos tilanne vaatii, sanon "Keskityn nyt kirjoittamaan." Joka tarkoittaa että vaikka toinen puhuu, minä en enää kuule häntä. 

Se että tiedän millaiset rutiinit kaipaan, jotta kirjoittaminen sujuu jouhevasti, auttaa alkuun niinä päivinä kun ei tekisi mieli kirjoittaa mitään. Noita päiviä on ollut viimeaikoina aika vähän. Luulen tuon johtuvan siitä, että olen kirjoittanut päivittäin. Toisina päivinä valtavan paljon, toisina vähemmän, mutta olen pitänyt kiinni siitä, että kirjoitan joka päivä. 


14.11.2016

Kuinka kirjoittaa paremmin.

Kirjoita enemmän ja lue lisää. Yleensä ohjeet ovat yksinkertaisia, mutta niiden noudattaminen monimutkaisempaa. Välillä hukkuu tutkimaan ohjeviidakoita, niin että unohtaa lukea muuta, kuin kirjoitusoppaita ja kirjoittaa muuta kuin facebook päivityksiä.

Kirjoitusoppaat ovat hyviä, mutta vasta sitten, kun on teksti, johon niiden oppeja voi soveltaa. Ennen kuin on kirjoittanut omaa tarinaansa, on turha lukea editoinnista tai juonen kuljetuksesta mitään. Ohjeet rajoittavat kirjoittamista, jos niitä alkaa noudattaa liiaksi, ennen kuin on saanut ensimmäisen version suollettua ulos.

Lue monipuolisesti kaikkea kertomakirjallisuutta mistä pidät. Luultavasti kirjoitat myös tekstiä josta pidät, joten lukiessasi "esikuvien" tuotoksia, opit heidän tavastaan kertoa asioita. Tai et varsinaisesti opi, mutta alitajuntasi kerää loputonta tiedostoaan siitä, mitä sinä pidät hyvänä ratkaisuna, esim. juonenkäänteiden kannalta. Kartuta tuota alitajunnan tiedostoa lukemalla joka ilta, edes muutama sivu. Yön aikana kaikki sulautuu päätietokoneeseesi, ja on myöhemmin käytettävissä, ei "kopioi ja liitä" muodossa, vaan suodatettuna omien kokemustesi kautta.

Jotkut sanovat alkoholin auttavan kirjoittamisessa, omalla kohdallani ei toimi. Kun aivoni saavat alkoholia, ne puutuvat ja alkavat kiertää kehää joka kiristyy, niin ettei kirjoittamisesta tule enää mitään. Siksi minä kirjoitan mielummin ensin ja juhlin vasta työn tehtyäni.


Elokuvia katsellessa tutki kohtauksesta toiseen siirtymistä, mieti kuinka juonta on kehitelty, millaisia rakenteita tarinan taustalla on havaittavissa. Mitä parempi elokuva, sen vaikeampaa analysointi on, koska hyvä elokuva nappaa joskus mukaansa niin, että kaiken analysoinnin vain unohtaa alkutekstien jälkeen.

Valitse kirja josta pidät ja oma tekstisi. Kirjoita oma tekstisi, kuin se olisi tuon kirjailijan kirjoittama. Tove Jansson on yksi lempikirjailijoistani, jonka tarinoita käytän pohjana omille kohtauksille. Siinä kun Muumipeikko laittaa kaikki kellot näyttämään eri aikaa, minä voin laittaa päähenkilön sytyttämään kaikki valot, yksinäisyyttä paetakseen.

Kirjoita joka päivä. Erittäin kulunut ja käytetty ohje, mutta toimiva. Vasta kun olet kirjoittanut riittävän kauan joka ikinen päivä, tunnin tai enemmän, jotta rutiini on vakiintunut. Voit jättää päivän väliin, ei kahta. Koska kahdessa päivässä köyden pää karkaa liian kauaksi. Jollet ole koneen lähellä, kirjoita muistikirjaan, puhelimeen, mihin tahansa.

Kirjoita kolmea tai neljää tarinaa yhtä aikaa, noin et jumitu, puudu tai sokeudu niin helposti. Mitä erilaisempia tarinat ovat, sen parempi. Itselläni on tällä hetkellä meneillään yksi historiallinen teos, yksi seikkailukirja, pari novellia ja opaskirja.

Mitkä noista valmistuvat, jää nähtäväksi.


11.11.2016

Hygge

Ihana Tanskalainen keksintö, syksyn pimeneviin iltoihin.


Kun ulkona alkaa rähmiä räntää, kaikki on kylmää kosteaa ja valoa riittää vain muutamaksi tunniksi, on aika kaivaa kynttilät, huovat ja villasukat esiin.

Kissat osaavat tämän luonnostaan. Kesällä pirteät mirrit, asettuvat talven tullen sohvankulmaan tai syliin. Kehräävät aikomattakaan tehdä mitään suurta ja merkittävää, ennen ensikevättä.

Hyggessä on pohjimmiltaan kyse siitä, ettei oteta ressiä mistään. Ollaan itselle ja toisille armollisia, ei vaadita liikoja. Nautitaan lasillinen lämmintä glögiä kera hyvän kirjan tai elokuvan. Kaivetaan kutimet esiin ja kilkutellaan puikkoja, miettimättä tulevatko sukat tänäkään vuonna valmiiksi.

Kuppi lämmintä kaakaota, saa olon tuntumaan aina asteen verran paremmalta, oli olo kuinka kurja tahansa.


Maailma ei koskaan tule valmiiksi, eikä se koskaan tule olemaan täydellinen, mutta hyvät asiat elämässä ovat edullisia, useimmat niistä aivan ilmaisia. 

Ennen ihmiset hiljentyivät talven tullen. Valon määrän vähetessä istuttiin tuvassa päreen valossa. Ei siinä suuria pystynyt tekemään. Kauneimmat kankaat kudottiin kesällä valoisaan aikaan, talvella kudottiin sukkia, koska se sujui silmät sidottunakin. 

Vasta teollinen vallankumous pakotti ihmisen tekemään töitä, saman määrän kesällä ja talvella. Eikä kellojen siirtely sinne tänne, tilannetta paranna. Kaikesta siitä huolimatta, mille emme mitään mahda, tai ehkä juuri siksi. On hyvä pysähtyä syksyllä, päättää puutarhatyöt, kerätä kesän jäljet pihalta ja keskittyä nauttimaan kynttilän valosta, hyvästä ruuasta, musiikista ja läheisten seurasta.