26.7.2016

Kirjailijan pelko

Jatkoa edelliseen.

Kirjoittaessani olen törmännyt lukemattomia kertoja tähän, "loukkaanko jotakuta kirjoittaessani näin".

Sanotaan että kirjailijaksi kasvetaan, mutta miten kirjoittaa asioista, jotka eivät kestä päivänvaloa? Ongelman välttääkseen pitäisi kirjoittaa vain iloisista asioista, henkilöiden olisi syytä olla mukavia, huumorintajuisia ja älykkäitä. Mitään vihjeitä tekstiin ei pitäisi piilotella, koska tuollainen ajaa lähellä olevan lukijan syviin syövereihin, tämän yrittäessä selvittää faktan ja fiktion rajaviivaa, joka ei koskaan ole viivasuora.


Moni ohikulkija on sanonut, "Saat käyttää minua henkilönä tarinassa". Mutta mitä tuo oikeasti tarkoittaa? Sitä että voin tehdä hänestä sankarin tai muuten hienon ihmisen, ehkä jopa roiston, mutta tuskin kukaan haluaa, että käytän hänen piirteitään tai ominaisuuksiaan, inhottavan ja keskeneräisen hahmon runkona.

Jos kirjoittaisin niin että tuttavani, läheiseni ja ystäväni pitäisivät kaikesta lukemastaan, tarinasta tulisi melko tylsä. Eikö kuitenkin tarinoiden ydin ole juuri epätäydelliset ihmiset, näiden valinnat jotka johtavat johonkin, mutteivät ennalta-arvattavaan lopputulokseen.

Jotta voi kirjoittaa uskottavasti vääristä valinnoista, tai tunteista väärien valintojen jälkeen, täytyy käyttää pohjana omaa kokemusta. Toki mielikuvituksella voi päästä pitkälle, mutta tuskin edes Tolkien olisi voinut kirjoittaa taruaan, ilman omakohtaista kokemusta ahneudesta, peloista ja pettymyksistä.

Jos voisin elää yhden päivän uudelleen


Ajoittain pelko on voittanut minut, en uskalla kirjoittaa asioita, joiden pelkään loukkaavan lähimmäisiäni. Enkä nyt puhu siitä, että haluaisin puhua pahaa heistä, vaan kertoa omista muistoistani.

Törmäsin ajatukseen miettiessäni päivän aihetta. – Jos voisin elää yhden päivän uudelleen

Luulen että jokainen vähänkään elämää nähnyt, muistaa muutaman valonaran kohdan, jonka voisi elää uudelleen. Mutta kysymyksen kuullessaan useimmat väistävät luovasti nuo muistot ja poimivat muistoistaan jotain hyväksyttävämpää kuten, lapsuuden kesät, seurustelun alkuvaiheet, lasten kanssa vietetyt lomat…





Toki nämäkin ovat mukavia muistoja, mutta...

Ne jännittävimmät päivät, kutkuttavimmat hetket, jotka tahtoisi elää uudelleen (jos ei tarvitsisi kenellekkään tilittää tekojaan) niistä ei puhuta ääneen.



Tiedän tarkalleen minkä päivän ottaisin, jos vain yksi pitäisi valita. Enkä valitse tuota päivää, muuttaakseni siinä mitään, vaan kokeakseni kaiken uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli.

Noita hetkiä yhdistää niiden ainutkertaisuus. Jokainen päivä pitäisi ottaa puhtaana, ilman odotuksia, vain siten ne kokemukset joita päivä eteen tuo, pääsevät oikeuksiinsa. Jos asettaa odotuksia loman, matkan, tapaamisen suhteen, jos asettaa odotuksia jo koettujen hetkien kautta, tulee melkein varmasti pettymään. Koska se mitä odotti, on jo koettu, eikä tilanteessa ole yllätyksellisyyttä.

Kuka meistä ei olisi joskus baariin lähtiessään asettanut korkeita odotuksia illalle, meikannut, valinnut vaatteita, koruja, kuunnellut niitä “parhaita bilebiisejä” ja pettynyt raskaasti, illan ollessa täysi lättänä. Toisella kertaa, kun eksyy ex-tempore baariin ystävien kanssa, ilman että ehti edes hiuksia pestä tai vilkaista mitä päälleen pukee… illasta tuleekin huisin hauska ja unohtumaton.

Siinä nähdäkseni piilee elämän parhaiden hetkien salaisuus, kun ei aseta odotuksia, elämälle jää tilaa yllättää.

Ja mikä on se päivä, jonka minä haluaisin elää uudelleen. En kai koskaan kerro sitä suoraan, mutta kirjoitan sen taatusti johonkin tarinaan, sellaisenaan…



25.7.2016

The Storymatic


Voiko korteista kirjoittaa kokonaisen tarinan? 


Tai edes 100 sanan raapaleen?


Poimi kaksi keltaista ja kaksi oranssia korttia, tai useampi kortti, tai vaihda kortit niin kauan, että mielikuvitus nappaa kiinni, kuin ahven mato-ongesta. 

- Supermarket sulkemisajan jälkeen
- Peili
- Henkilö joka uskoo keijuihin
- Huijari

100 sanaa 



Sulkemisajan jälkeen


Seinillä vihreät varauloskäyntilaatat hohtivat kolkosti. Supermarket oli sulkenut ovensa aikaa sitten. Heidi käveli korkeiden hyllyjen välissä vaateosastolle, peilin luo. Tuijotettuaan hetken pimeää peiliä, hän oli varma että näki keijun. Keijupöly leijaili näkökentässä vielä pitkään, sen jälkeen kun itse keiju oli kadonnut.

- Onko täällä ketään? Ääni huhuili kassojen suunnalta.
- Täällä, vaateosastolla, Heidi vastasi ja pudisti päätään. Pitkä päivä kassalla oli jumittanut niskalihakset jäykiksi.

- Mitä sinä täällä pimeässä? Mies ihmetteli.
- Etsin keijuja.
- Löytyykö niitä?
- Luulin näkeväni, Heidi sanoi, kääntyi mieheen ja katsoi tämän nahkatakin päälle puettuja höyhensiipiä.
- Ainakin yritin, mies virnisti.
- Huijari.






22.7.2016

Romanttinen historiani

Ensikosketuksen romantiikkaan sain vintiltä löytyneiden liuskalehtien kautta. En muista oliko kyseisen lehden nimi Me kaksi? tai jotain sinnepäin, mutta jotain vastaavaa ne sarjakuvat olivat tytöille, kuin nämä Viidakko ja Villi Länsi pojille, joita siis myös löytyi isäni kotitalon vintiltä, hänen ja veljiensä/siskojensa jäljiltä. Seassa saattoi olla myös muutama Tarzan ja Tex Willer.

Noiden jälkeen taisin ostaa itse ensimmäiset romanttiset sarjakuvani. En löydä netistä enkä muististani nimeä tuolle sarjalle. Ehkä sitä kustannettiin vain pari vuotta 1980-1982 välisenä aikana? Muistaakohan kukaan muu tuota pokkarimallista tyttöjen sarjakuvaa?

Varsinaisen viihdelukemiston pariin siirryin 12-13-vuotiaana. Tiina-kirjat ja myöhemmin muut Anni Polvat luettuani. Ensimmäinen käsiini osunut viihdelukemisto taisi olla Femina.

Aikani Feminoita luettuani, löysin äidin kirjahyllystä ensimmäisen osan Angelika-sarjasta. Loput sarjan kirjoista lainasin kirjastosta. Mielestäni edelleen yksi parhaita romanttisista kohtauksista on kirjasarjan ensimmäisessä osassa sivulla 108. 


Tässä kohtaa taisin historialliseen romantiikkaan höpsähtäneenä, etsiytyä Madam Cartlandin seuraan. 

Joko nyt olisi aika kertoa pitkästä suhteestani Harlequin kustantamoon? 

Onhan se pitkä kuin ihmissuhde, hyvin tunteellinen alkumatkasta, suorastaan intohimoinen suhteen keskivaiheilla ja hiljalleen välinpitämättömyyteen hiipuva, kuten suhteet usein ovat.


Harlequin pokkareita luin 15-25 vuotiaana, sen jälkeen sain pari lasta ja lakkasin unelmoimasta. 

Missä välissä luin "oikeaa" kirjallisuutta? 

Joka välissä. 

Saatoin lukea "kassillisen" divarista haettuja pokkareita viikossa ja tuon lisäksi, kaksi tai kolme 400-600 sivuista kirjaa. Lisäksi luin Yöjuttu ja FinnWest lehtiä. Ehkä tässä on sopiva kohta mainita, etten koskaan lukenut kotimaista Kolmiokirja-romantiikkaa. 

Kymmenen vuotta vietin lueskellen lähinnä satukirjoja, joista suosikkini olivat Kerin kerin ja Mörkyli.


Lasten opittua käymään itse jääkaapilla, aloin kirjoittaa. Olin toki kirjoittanut aina, mutta tuolloin aloin kirjoittaa hiukan "tavoitteellisemmin". Aloitin Oriveden opeissa, kävin viikonloppu-kursseilla ja viimein riittävästi rohkaistuttuani kirjoitin ensimmäisen novellin Reginaan. Sittemmin päätoimittajalta tuli pyyntö, jos kokeilisin kirjoittaa Timanttipokkarin.

Siitä alkoi varsinainen romanttinen "urani". Samaan aikaan kun ensimmäinen avioliitto alkoi rämistä kohti loppuaan, tuotin tarinoita, joissa oli aina onnellinen loppu.



20.7.2016

Doris Wilsonin haavemaailma



"Siinä on Doris Wilson... yksin kuten tavallisesti!", "Tietysti! Hän arvelee, ettei kukaan poika ole kyllin hyvä hänelle!", "Doris-parka! Hän mieluummin uneksii romanssista kuin elää sen!" 



Rikos vai rangaistus

Aloitin Sinut minä tahdon, otsakkeen alla bloggaamisen vuonna 2006. Aika kerii keräänsä tiheämmin, mitä paksummaksi vuodet käyvät. Tuolloin olin naiivi ja arka nainen, kirjoitin romantiikkaa, uneksin suuria ja pelkäsin pieniä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin uneksin enää pieniä ja pelkään suuria, kuten lasten pärjäämistä elämän tyrskyissä, tai yhteiskunnan eriarvoistumista. 


Onko mikään muu muuttunut näinä vuosina?

Kaikki.

Vähintään kolmesti.

Elämä on kummallinen matka, välillä tuntuu että juoksee nopeutetun elokuvan kulisseissa, toisinaan aika pysähtyy niin, että yhteen hengenvetoon voisi kirjoittaa kokonaisen elämäntarinan.

Minun tarinani on puolimatkassa. Kymmenen vuotta sitten karsastin sanaa keski-ikäinen, nyt sana kuvaa pelkästään sitä mitä olen, keski-ikäinen.

Onko rikos vai rangaistus, etten ole kirjoittanut vuosiin, muuten kuin tuskastuneena itseeni ja siihen, etten enää kirjoita intohimoisesti. Joskus luulin etten voisi elää ilman kirjoittamista. Nyt tiedän, että voin. Voin mainiosti, vaikken kirjoita. Mutta joku sisälläni on, kuin paarman purema, joka vaatii raapimaan. Kirjoittaminen on kuin pureman jättämä kutina, se on minussa, häiritsee, ei jätä rauhaan ja palaa aina uudestaan, juuri kun luulin sielun rauhoittuneen. 



Tervetuloa mukaan matkalle, jonka pituutta kukaan ei tiedä. Matkalle jossa risteyksiä on enemmän kuin suoria taipaleita, jossa metsät ovat tummia ja uhkaavia, mutta niin kiinnostavia, että polulta tulee taatusti poikettua.