26.12.2016

Vuosi 2016

Vuosi lähenee loppuaan. On hyvä hetki vilkaista kuluneeseen vuoteen ja miettiä mitä tuli koettua. Palasin blogin pariin 19 heinäkuuta. Jos en olisi tarkistanut asiaa, olisin voinut kuvitella tehneeni paluun pari kuukautta sitten, mutta siitä on jo yli 5kk.

Heinäkuussa tunnustelin, miltä tuntui blogata, niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen.

Elokuu kului paljolti puutarhatöissä ja tietysti kirjoittaessa.

Syyskuussa aloin keskittyä enemmän kirjoittamiseen

Lokakuussa valmistauduin NaNoWriMoon

Marraskuussa kirjoitin joka päivä NaNoWrimo tekstiä ja remontoin kotia.

Joulukuu meni pitkälti Romantikon joulukalenterin parissa. Romantikon joulukalenteri on auki loppiaiseen 13 tammikuuta 2017 asti. Joulua en suuremmin valmistellut, se tuli ressaamattakin.


Suosituimmat tekstit syksyn ajalta olivat:

Mikrosoft Word käsikirjoitusohjelmana
Grand Hôtel Cascade
Ensimmäinen tarina
The Storymatic
Hahmottele kirja tunnissa

Syksyn aikana osan ajastani vei ensimmäinen lapsenlapseni, jota hoidin liki viikoittain, äitinsä käydessä autokoulua. Nuo pienet irtiotot arjesta ja kirjoittamisesta ovat olleet ihana vapaahetkiä. Noina päivinä en miettinyt ainuttakaan kirjallista työtä. Tänä aikana pikkuvesseli on kasvanut parin kuukauden ikäisestä vauvasta, kahdeksan kuukauden ikäiseksi touhuilijaksi.

Tuleva vuosi on osaltani avoin, sen tiedän, että kirjoitan. Yhden historiallisen romaanin, toisen tästä ajasta ja yhteiskunnasta kertovan ja romantiikkaa, paljon romantiikkaa. En ole asettanut noita tärkeysjärjestykseen, toivon kaikkien kirjallisten töiden etenevän hyvässä sovussa ja valmistuvan määräpäiväänsä mennessä.

Nyt taidan asettautua sohvan nurkkaan, kera hyvien kirjojen, ulkoilen ja lepuutan silmiäni, ennen uuden vuoden alkamista. 

19.12.2016

Kohti joulua

Joulukalenterin kirjoittaminen on imaissut niin mukaansa, että olen melkein unohtanut koko joulun. Eilen toin kuusen sisään ja tänään koristelin sen. Pipareita olen hiukan leiponut ja koristellut, kotia on siivoiltu, mutta aattoaterian saavat perinteisesti hoitaa Saarioisten äidit.

Kuusi ei näyttänyt näin suurelta, kun katsoin sitä pellon laidalla... vasta sisään tullessa mietin, että sehän näyttää aivan yhtä suurelta...

Kuin kuusi Petterin ja Lotan Joulu, kirjan kannessa. 

Tosin, me päädyimme sijoittamaan kuusen nurkkaan. Olisi se ehkä keskilattiallekkin sopinut, eikähän sitä vielä tiedä, jos se aaton kunniaksi hiukan paikkaa vaihtaisi.

Mitä olen oppinut NaNoWrimon ja tämän Joulukalenteri kuukauden myötä, on se, että kirjoittaminen on työtä, jossa ei tarvitse odottaa inspiraatiota, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, ja jossa kehittyy huimasti, kun vain kirjoittaa joka päivä. 

Olen oppinut paitsi näppäilemään kirjaimia nopeammin, myös tuottamaan tarinaa, ilman umpikujia, tai jos tulen umpikujaan, pyyhin sivun puhtaaksi ja aloitan jostain aivan toisesta kulmasta, tai kokonaan eri tarinan.

Virheiden määrä vähenee myös päivä päivältä. Ei niin, etteikö lyöntivirheitä sekaan sopisi, vaan niin, että mitä enemmän kirjoitan, sen suoremmaksi saan lauseeni ja tarinan luettavuus paranee. Olen viimein pääsemässä "tekotaiteellisista" kiertoilmauksista ja epäsuorista lauseista, suoraan ilmaisuun.

Enää viisi tarinaa kirjoitettavana, olo on hiukan haikea, kuten aina suuren urakan loppumetreillä. Viimeinen viidennes alkakoon. Näistä viimeisten tarinoiden kirjoittamisesta, luulen että nautin paljon enemmän, kuin ensimmäisten viiden. Alkukuusta minua vaivasi epävarmuus, pelko siitä, etten keksi riittävän hyviä tarinoita, etten ehtisi työstää niitä julkaisukuntoon. Tokikaan kaikki tarinat eivät ole parasta A-luokkaa, sekaan sattuu muutamia B-puolen kappaleita, mutta niin aina, jos kirjoittaa levyllisen biisejä tai kuten minun tapauksessani viiden minuutin tarinoita.

Nyt kuitenkin uskon, että saan kirjoitettua 25 tarinaa. Osa niistä on kohtalaisen hyviä, osa varmasti aika tylsiä, mutta mitä olen kuisketta kuullut, joistain pikkutarinoista, lukijat ovat pitäneet todella paljon.




Kokeilu kohti salapoliisitarinaa

15.12.2016

Kirjoittaako kirjailija aina totuuksia itsestään tai kokemastaan tarinaan?

Kyllä

Aina

Tosin Luukku 15 tarinassa totta taisivat olla, vain korkeat kinokset, joiden yli en ole kiipeillyt ja mökki. Muistaakseni se oli jotain tuollaista, kun kävin 90-luvulla Ylläksellä ja klementiinit ja viinin, kuittaan myös kopioiduksi omasta elämästä.

Syön noita pieniä herkullisia hedelmiä, Satsumia, Mandariinejä ja Klementiinejä joka ikinen päivä, ties kuinka paljon, ehkä puolesta kilosta kiloon. Tuo ei sinällään ole aiheuttanut mitään oireita, liikaa c-vitamiinia tuskin voi talviaikaan saada, mutta

Tänään huomasin ikävän pikkutvistin noiden hedelmien suhteen. Ilmeisesti sitrushedelmät (joita muulloin syön maltillisesti) pahentavat kissa-allergiaani. Luulin sairastuneeni flunssaan, mutta tänään kun olin päivän poissa kotoa, ja avasin palattuani kotioven, aivastin jo ennen sisään astumista ja sain älynväläyksen... ei tämä ole flunssaa, tämä on allergista nuhaa.

En ole yltiöallerginen, mutta tuntuu että mitä vanhemmaksi elän, sen herkemmin reagoin heinien siitepölyyn, pölyyn yleensä ja kissoihin. Lapsena en koskaan potenut allergista nuhaa, tämä kurjuus tuli elämääni vasta nelikymppisenä. Ainut allergia, jonka sain teini-iässä johtui korujen nikkelistä.

Tänään huomasin noiden "nikkeli-ihottumakohtien" alkavan punoittaa ja kehittää nokkosrokkotyyppistä ihottumaa. Huomenna siis vierailen apteekissa, haen antihistamiinia ja kokeilen jättää sitrushedelmät vähemmälle.

Jossain taisin luvata, että kirjoittaisin kissoista jotain, johonkin novelliin. Ehkä kirjoitan allergisesta naisesta tai miehestä ja laitan heidätkin kärsimään, kuten minä olen pari päivää nenä tukossa aivastellut.


Ja lopuksi, en missään nimessä ole luopumassa ihanista kissoistani. Vanhan rouvan kanssa olen elänyt jo 12 vuotta saman katon alla, joten eiköhän tämäkin allerginen reaktio tästä hälvene, kun suursiivoan talon, haen antihistamiinit ja tosiaan unohdan nuo sitrushedelmät hetkeksi.

Ja tämä nuorineiti, joka meille muutti viimekesänä, eihän tällaisesta voi luopua. ❤️


14.12.2016

12.12.2016

Ensimmäinen versio




Ensimmäinen versio, on aina ensimmäinen versio. Tässä kuussa, joulukalenteri tarinoita julkaistessa, olen oppinut huomaamaan, mitä tuo tarkoittaa. 

Kirjoitan ensimmäisen version nopeasti läpi, jotta saan tarinan kokonaisena esiin. 

Kun olen saanut tarinan näytölle, käyn ulkona. Annan ajatusten hautua. Sen jälkeen korjaan asia ja tyylivirheet, tarkistan yksityiskohdat googlettaen ja korjaan lyöntivirheet. Tuon jälkeen suljen taas näytön, kudon hetken sukkaa, tai katson tv:stä jotain tyhmää ja helposti nieltävää. Lopuksi, illan jo hämärtyessä, muokkaan tekstin julkaistavaan muotoon. 

Tämä kuukausi on ollut erinomaista aikaa, opetella laskemaan julkaisukynnystä. Paitsi että olen julkaissut tarinoita blogissa, olen luetuttanut ne miehelläni. Aiemmin en kestänyt kuulla, edes hänen mielipidettään tarinoista, mutta nyt kun olen antanut hänen lukea kaiken kirjoittamani, alan tottua hänen tapaansa, tuoda korjausehdotukset esiin.

Ja ehkä juuri siksi, ettei hän kuulu kohderyhmään, hänen ehdotuksensa ovat usein raikkaita ja silmiä avaavia. 

Joulukuun aikana, olen oppinut sen, mitä on pitää "kirjoitusrytmiä" yllä. Se että on pakko, joka päivä saada 1000 sanaa julkaisukuntoon, pitää sormet liikkeessä. Huonoja päiviä ei vain voi olla, koska en halua tuottaa pettymystä lukijoilleni. Mielummin julkaisen hiukan kehnomman tekstin, kuin jätän kokonaan julkaisematta. 

1000 sanaa/3 liuskaa julkaisukelpoista tekstiä/ päivässä, on hyvä tahti minulle. Luultavasti kokeilen jatkossa kirjoittaa "valmista" tekstiä. Tällä hyväksi havaitulla tavalla, pidempikin tarina valmistuu mukavasti jos kirjoittaa 3 liuskan päivävauhtia, niin että editoi kirjoitusrupeaman jälkeen päivittäisen tekstin. Toki voi olla että joskus joutuu palaamaan ja korjaamaan jotain jo aiemmin kirjoitettua, mutta jos pitää huolen, että tarina etenee tuon 3 sivua päivässä, se valmistuu aikataulussa. 


Luukku 12 Genre: Film noir

Palava halu paremmaksi

Viime viikon tiistaina katsoin dokumentin Sushimestari Jiron unelma: Dokumenttielokuva maailman parhaasta sushibaarista, tokiolaisesta Sukiyabashi Jirosta, sen 85-vuotiaasta omistajasta, tämän pojista ja täydellisen sushin tavoittelusta. 

En ole koskaan syönyt sushia. Myönnän, olen pelkuri uusien ruokaelämysten suhteen, vaikka pidänkin hyvästä ruuasta. Dokumentissa minua kiehtoi 85-vuotiaan miehen intohimo työtään kohtaan. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka panevat kaiken mitä osaavat, siihen mitä tekevät.


Suljettuani tv:n puolen yön jälkeen, kömmin peittoni alle ja mietin; Minulla on palava halu tulla paremmaksi. Haluan harjoitella joka päivä kirjoittamista. Viimeisten 10 vuoden aikana, olen usein taiteillut nuoralla, panostaakko kaikki kirjoittamiseen, vai hylätäkkö unelma ja kasvaa aikuiseksi.

On vaikea myöntää edes itselleen, että kirjoittaa tosissaan. Tähän kohtaa sormeni näppäilevät; En minä uskokkaan että menestyisin, mutta saan kai toivoa? Ja mietin tuota lausetta. Jos edes MINÄ en usko, eikö silloin ole turha toivoa?

Ainut lohtu on, että tiedän jokaisen kirjailijan käyneen vuorollaan tällä epäilyjen suolla, ellei ole niin onnellinen, että on saanut esikoisteoksensa julkaistua, ennen kuin kasvoi aikuiseks ja järki tuli kaitsemaan unelmia.

9.12.2016

Luukku 9.

Kirjoittajana kehittymisestä

Nyt kun olen vääntänyt tarinoita yhtäjaksoisesti, päivittäin, marraskuun ensimmäisestä päivästä alkaen, huomaan itsessäni pienoista kehitystä.

Tiedän tarinan valmiiksi saatuani, onko se hyvä vai huono. Silti en anna tunteen, en yltänyt parhaimpaani, estää julkaisemasta kyseistä tekstiä.

Torstainan kirjoitin yhdeksännen päivän tarinan ja liitin ensi kertaa tarinaan eläimen, koiran. Oli yllättävää huomata, miten paljon eläin voi antaa uskottavuutta tarinaan. Olen ymmärtänyt, että hyvät näyttelijät ovat niitä, jotka saavat meidät uskomaan roolihahmoihinsa. Jotain samaa koin tänään kirjoittaessani hahmoja esiin, he tuntuivat uskottavilta, koska touhusivat koiran kanssa.

Seuraavaksi taidan ottaa tarinaan mukaan kissan, koska kissojen elämää seurailen päivittäin.




7.12.2016

Luukku 7.

Keskiviikkona kerran


Maanantai iltana, kun pakkasta oli -14 astetta, kokeilin puhaltaa saippuakuplia, luit oikein. Pakkasella voi puhaltaa saippuakuplia. Käytin pelkkää Fairya, ilman vettä. Puhalsin noin 8cm halkaisijaltaan olevan kuplan ja seurasin, kuinka se hiljalleen jäätyi. Eikö ole kaunis? Kuin prinsessan hopeapallo.

Joulukalenterin kirjoittaminen on haastavaa, mutta hauskaa. On mukava aloittaa joka aamu puhtaalta pöydältä. Ainut mitä on tiedossa, ennen kuin aloitan, on tarinan nimi. Nimet poimin joululaulu listasta. Ei kovin uniikkia, mutta tunnen itseni ja tiedän, että olisin pähkäillyt tuntikausia tarinoille nimiä. Lähestyn asiaa, kuten koulun ainekirjoitus tunnilla, minulla on lista nimiä, joiden alle kirjoitan tarinan.

Jotkut tarinoista olen suunnitellut tarkasti, mutta eilen kirjoittamani 7. luukun teksti, oli hyvin spontaani. Ajatus lähti näkemästäni otsikosta, lisäsin otsikkoon novellin nimen ja vilkaisin ulos ikkunasta. Tarina tuli esiin kokonaisena, kuin olisin vain pyyhkäissyt lumen tarinan päältä.

On hyvin mielenkiintoista, paitsi kirjoittaa joka päivä uusi tarina, myös oppia erilaisia tapoja tuottaa tekstiä ja editoida teksti tietäen, että tarina pitää julkaista n. 15 tunnin kuluttua siitä, kun olen ensimmäisen sanan näytölle naputtanut.

Viidennen päivän kohdalla, koin jonkinlaista paniikkia, pelkäsin etten saa tarinaa kasaan. Pelkäsin että siitä tulisi torso, pakersin ja pakersin. Ehkä tuo oli joku sudenhetki. Eilen kirjoittaessani tarinan 7, tuntui että selätin omat epäilyni. Olen nyt kirjoittanut kolmanneksen Joulukalenterin tarinoista.



5.12.2016

Luukku 5.

Romantikon Joulukalenteri

Ajatus Joulukalenterista, heräsi jossain kohtaa NaNoWriMo kuuta. Huomasin saavuttavani 50 000 sanan tavoitteen, marraskuun puoliväliin mennessä. Tarina jota kirjoitin, paisui kuin pullataikina ja sai riittävästi sisältöä joten siirsin sen sivuun odottamaan editointia.

Joulukalenterissa on paljon samaa, kirjoita, kirjoita, kirjoita, tunnetta. Sillä erotuksella, että julkaisen joka päivä tuotoksen.





Itselläni on ollut pitkään ongelmana, etten ole halunnut näyttää tekstejä kenellekkään. Olen editoinut ja editoinut ja editoinut, ja jokainen joka kirjoittaa, tietää että tuota voi tehdä loputtomiin, ilman että teksti tulee valmiiksi. Aina voi muuttaa näkökulmaa, vaihtaa lauseen sanajärjestystä, haudata teksti vuodeksi ja huomata, miten paljon parempi se olisi, jos kirjoittaisi sen toisen ihmisen kautta.

Joulukuun ensimmäinen päivä päätin, että nyt vatulointi saa loppua. Kirjoitan tekstin, editoin ja julkaisen sen. Päätin pitää tarinat ns. 5 min. tarinoina, eli tekstiä 3-5 liuskaa. Yllätys itselleni on ollut se, että vaikka olisin jo kirjoittanut tarinan, saatan kirjoittaa sen aivan eri muotoon uudestaan, kaksi tai kolme kertaa. Koska kyse on tosiaan vain 3-5 liuskasta. Päivittäinen rutistus on sen verran vaativa, että se kyllä tuntuu niskassa, mutta jos ei ole tyytyväinen ensimmäiseen versioon, tekstimäärä on sopivan pieni, kirjoittaa koko tarina uudelleen.

Editointi etenee vaiheittain. Ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen, muokkaan enimmät virheet näytöllä. Kun saan tekstin kutakuinkin tahtomaani muotoon, tulostan sen ja luen puoliääneen, korjaan epämääräisyydet ja kummalliset lausejärjestykset. Tuon jälkeen tulostan tekstin uudelleen ja annan mieheni lukea tekstin. Hän ei todellakaan ole "kohderyhmään" kuuluva lukija, mutta hänen äidinkielen taitonsa on omaani huomattavasti parempi. Hän lukee tekstin, ilmoittaa jos pilkkuja puuttuu, tai kirjoitusvirheitä on päässyt tuonne asti ja yhdessä pohdimme dialogin uskottavuutta, mietimme, sanooko tuollainen ihminen noin, vai olisiko lause uskottavampi näin.

En ole laskenut aikaa, mitä yhden pienoisnovellin kirjoittamiseen kuluu, koska työ jakautuu useisiin pieniin osiin pitkin päivää. Mutta joka ilta tunnen iloa ja pienoista ylpeyttä, saatuani tarinan tahtomaani muotoon ja julkaistuksi.

Ja jotta en olisi itselleni liian ankara, muistutan itseäni jatkuvasti siitä että,

Jokainen tarina on vain harjoitus ennen seuraavaa. 

2.12.2016

Luukku 3. Huurteinen metsä

Kun ei tee mieli kirjoittaa mitään

Joskus haluaisin parkua kuin lapsi. "Tänään en kirjoita mitään", nakata hiiren nurkkaan ja näppiksen toiseen, istua risti-istuntaan lattialle ja sanoa "en taho".

Yleensä noissa kohtaa mieheni sanoo "Ei sinun ole pakko." Ihan kuin lapselle. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse noissa kohtaa, ja tietää että kyse on ohimenevästä tunteesta, joka helpottaa hetken kuluttua. Yleensä siinä kohtaa, kun saan verensokeria hiukan ylös.


Joskus ei auta, kuin unohtaa kirjoittaminen ja elää, kunnes löytää tien takaisin kirjainten pariin. Oikein tiukassa kohtaa otan tulostetun, editointi-vaiheessa olevan tekstin mukaani, kun lähdemme automatkalle. 

Joka kerta yllätyn siitä, mitä kaikkea mieleni pystyy kehittämään, vain siksi, että istun liikkuvassa autossa, käsissäni kynä, ja tarina johon pitää saada lisää kosketuspintaa. 

Tekstiin tulee totuuksia, joiden keskellä elän, mutta joille sokeutuu arjen keskellä. Enkä tarkoita suuria asioita, vaan pienen pieniä tarkkoja yksityiskohtia, joilla tarinaan saa väriä ja todentuntua. 

Usein vastustus kirjoittamista kohtaan tulee omista, liian suurista odotuksista. Alkaa uneksia suuria tekstinsä suhteen ja toisaalta ymmärtää, kuinka pienet ovat mahdollisuudet, menestyä kirjallisella rintamalla.

Kaipaisin itsepuolustuskurssia, sisäisen kriitikon vaimentamiseen, järjestetäänköhän sellaisia missään?

Ja sillon, jos tuntuu kertakaikkiaan musertavalta yrittää kirjoittaa mitään, on paras olla kirjoittamatta. Noissa kohtaa jos kirjoittaa, tekstistä huokuu läpi yliyrittäminen, sentimentaalisuus tai se on muuten joko yli tunteikasta, tai täysin tunteetonta.

Joinain päivinä voi antaa itselleen luvan nauttia kaikesta muusta. Mutta joka päivä ei voi olla vapaapäivä, eikä edes joka toinen, jos tahtoo saada tekstin valmiiksi. 

1.12.2016

Pieni rumpalipoika

Marrakuu Blogissa!



Marraskuussa avasin hiukan e-kirja maailmaa ja kerroin omista suosikeistani. 


Kerroin myös siitä miten joskus ei tee mieli kirjoittaa, sekä deadlinen merkityksetä niin elämässä kuin kirjoittamisessa. Mietin myös rauhoittumisen merkitystä syksyn pimeydessä. Ja sitä miten voisi kirjoittaa paremmin. Puhuin myös rutiinien tärkeydestä. Ja siitä kuinka katsoa omaa tekstiä, uusin silmin.  Kerroin myös kuinka käytän värikyniä, tekstiä tarkistaessa. Ja uudelleen kirjoittamisen tärkeydestä, hetken mietin myös kielenhuoltoa, mutta kaiken NaNoWriMosta jäävän ajan, käytin kirjoittaakseni tarinoita Romantikon joulukalenteriin!  




Romantikon joulukalenteri